Vaikka EU-jäsenmaiden perussopimuksessa luvataan viljelijöille kohtuullista toimeentuloa ja sen lisäämistä, lupauksen toteutuminen vaikuttaisi ongelmalliselta. Tässä blogissa pohdimme suomalaisen luomuviljamaatilan tulonmuodostukseen ja yritysriskeihin vaikuttavia tekijöitä eri näkökulmista.

EU:n jäsenmaat ovat päättäneet yhteisesti hallita alueensa maataloustuotantoa yhteisten päämäärien kehyksessä. Ns. Lissabonin sopimuksella EU:n jäsenmaat sopivat yhteisen maatalouspolitiikan tavoitteista[1], jotka ovat:

  1. a) lisätä maatalouden tuottavuutta edistämällä teknistä kehitystä sekä varmistamalla, että maataloustuotantoa kehitetään järkiperäisesti ja että tuotannontekijöitä, varsinkin työvoimaa, hyödynnetään parhaalla mahdollisella tavalla;
  2. b) taata näin maatalousväestölle kohtuullinen elintaso erityisesti lisäämällä maataloudessa työskentelevien henkeä kohti laskettuja tuloja;
  3. c) vakauttaa markkinat;
  4. d) varmistaa tarvikkeiden saatavuus;
  5. e) taata kohtuulliset kuluttajahinnat.

Käytännössä sopimuksessa sovitaan, että kansalaisten tulee saada edullista ruoka pöytäänsä, mikä on yksi yhteiskuntarauhan ylläpitämisen peruspilari. Vaikka kauppoja ei kehyksessä mainita, kaupat kuitenkin osallistuvat elintarvikkeiden[2] saatavuuteen ja pääasiallisesti huolehtivat ruoan saattamisesta kansalaisille. Tehokkuuden vaatimus ja kilpailutus on toden totta tuottanut EU-alueen asukkaille edullista, hyvin saatavilla olevaa ruokaa.

Jos kohta Suomessa ollaan jäykkiä nousemaan barrikadeille, Keski-Euroopan kansalaiset ottavat pian kantaa, jos heidän elinkustannuksensa nousevat. Tästä esimerkkinä taannoinen Ranskan polttoaineiden verotuksen nousemisilmoitus. Ns. keltaliivit heiluttivat mellakoimalla suositun Ranskan presidentti Emmanuel Macronin asemaa, joka joutui ottamaan askeleita taaksepäin ja jäädyttämään korotukset. Ruokakulttuurista ylpeät ranskalaiset ovat vielä tarkempia ruokansa raaka-aineista.

Toinen yhteinen päämäärä Lissabonin sopimuksessa, ja mikä liittyy edullisen ruoan saatavuuteen kuluttajille, on sopimus siitä, että maatalouden teknistä kehitystä ja tuottavuutta edistetään. Käytännössä tarkoitus on huolehtia siitä, että prosessoijat saavat edullisen raaka-aineen elintarvikkeiden jalostamiseksi Euroopan Unionin kansalaisille.

Kolmas päämäärä on, että maanviljelijät saavat kohtuullisen tulotason työstään. Tai niin sanotaan suomalaisessa käännöksessä. Englanninkielinen käännös puhuu reilusta tai oikeudenmukaisesta (fair) elintasosta. Mikä on kohtuullista tai reilua ja oikeudenmukaista? Tai jos näillä on ero, mikä on kohtuullisen tai reilun ja oikeudenmukaisen tulotason välinen ero?

Tavoitteista muodostuu tehokas toimintamalli, jossa pitäisi jokainen osapuoli pitää tyytyväisenä. Onko ja miten nämä tavoitteet sovitettavissa toisiinsa?

Kaikki syövät. Kuluttajat tekevät päätöksiä ostoskäyttäytymisellään, kauppojen valikoiman pitäisi teoriassa muodostua kuluttajien ostovoimasta ja -motivaatiosta. Prosessoijien ja kaupan välillä tuntuu olevan kitkaa. Viljelijäjärjestöt valittavat kaupan määräävästä asemasta, mikä väitetään vaikuttavan suoraan viljelijöiden huonoon tulonmuodostukseen, josta ollaan vuodesta toiseen huolissaan.

EU:n toimielimet ovat yhteisen maatalouspolitiikan uusien strategisten linjauksien taustoituksissa huolissaan siitä, miten EU pystyy tuottamaan kaiken eurooppalaisten ruoan. Lisäksi EU on laajentanut huolensa koko maailman ruoan riittävyyteen.  Hävikki on uhka. Näissä olosuhteissa olisi huolehdittava siitä, että maatalous tuottaisi lisää raaka-ainetta maailman syöjille. Samaan aikaan ympäristön tila on heikkenemässä ja ruoantuotannolla pyritään kontrolloimaan myös elinympäristömme tilaa. Näyttäisi siltä, että ainakin koko maailman tasolla vallitsisi niukkuus ruoasta tai ruoantuotannosta tilatasolla.

EU ja jäsenmaat, Suomi niiden mukana hallitsevat riskejään omasta näkökulmastaan, ruokaketju omasta näkökulmastaan ja tämä toimintaympäristö rajaa viljelijän toimintavapauksia. Miten viljelijä hallitsee omia riskejään ja voiko suomalainen viljelijä itse vaikuttaa toimeentuloonsa ja kuinka merkittävästi?

EU-tasolla tunnustetaan, että viljelijän tulonmuodostus on heikkoa, eikä nuoria viljelijöitä saada jatkamaan tiloja missään EU:n alueella.  Eli maatalouden jatkuvuus on monenlaisessa uhkatilassa. Normaalisti niukkuus tarjoaa erinomaiset näkymät markkinatalouden säännöillä. Tämä ei ole todellista kuitenkaan ruoan alkutuotannolle. Mistä mahtaa olla kyse? Miksei tuottamien raaka-aineiden niukkuus tuo elatusta viljelijäperheelle? Onko luvattua kohtuullista elatusta viljelijälle ja tuottoa hänen omistamalleen maaomaisuudelle EU:n ohjaamaan tuotantokäytössä mahdollista saada? Onko ongelmaan ratkaisu löydettävissä tehokkaammasta tuotannosta tai vaikkapa teknisestä kehityksestä?

Näistä lähtökohdista tutkimusryhmämme jäsenet ja ulkopuoliset asiantuntijavieraat bloggaavat tällä sivustolla toivoen löytävänsä asiaan valonpilkahduksia.

Aira Sevon

[1] SEUT-sopimuksen III osasto, Maatalous ja kalastus, 32 artikla, kohta 1, FIC 326/62 Euroopan unionin virallinen lehti 26.10.2012, konsolidoidut toisinnot

[2] Englanninkielisessä tekstissä kohtaan d) on lisätty sanat ”reach consumers”, eli kohta viittaa ruokatarvikkeiden saatavuuteen kuluttajille